Paska, paskempi, paskin sairaus
Epilepsia on sairaus, jota en toivo edes pahimman viholliseni kokevan. Sitä ei käsitä eikä sen raadollisuutta ymmärrä ennenkuin se osuu omalle kohdalle. Nooan sairastuessa olin varovaisen toiveikas. Kuulin ja luin monta tarinaa, jossa lääkityksellä koiran elämä jatkuu ihan kuten ennenkin.
Mutta mitäs sitten kun niin ei käykään. Kohtauksia ei saada kuriin. Tulee uusi ja taas uusi ja vielä yksi lisää. On pakko alkaa karsia treenejä, menoja, normaaliin elämään aiemmin kuuluneita asioita. Koira ei saisi stressata, eikä kiihtyä. Helpommin sanottu kuin tehty tämän koiran kohdalla. Se kun kiihtyy nollasta sataan nähdessään ikkunasta harakan meidän pihalla.
Vähitellen on oppinut itse näkemään asioita, jotka laukaisee kohtauksia. Näitä on yritetty välttää, mutta kaikkeen ei vaan pysty eikä kaikki ole niin selvää. Mikään ei ole kamalampaa kuin katsoa omaa rakasta pientä koiraansa saamassa kohtausta. Kun olet täysin voimaton, et voi tehdä mitään muuta kuin silitellä päätä ja toistella, että äiti on tässä, ei mitään hätää. Ja sen jälkeistä huonoa oloa, sekavuutta, vaeltamista, levottomuutta.
Pentu alkaa olla tottunut kohtauksiin. Se ei enää pelästy niitä. Nousee ylös mutta ei tule lähelle, jos käskee pysyä kauempana. Antaa Nooalle tilaa kohtausten jälkeen ja ei hätkähdä jos Nooa ärähtelee, kuten se usein tekee. Itsekin ehkä ärisin muille, jos itse olisin saanut epikohtauksen.
Tauti on viheliäs. Sitä ei voida diagnisoida 100% varmuudella, siihen ei ole täysin toimivaa lääkehoitoa ja kukaan ei pysty sanomaan, mihin suuntaan se etenee. Se on paskin sairaus, mitä voit kohdallesi saada.
Viimeisten parin päivän aikana olen miettinyt miten epäreilua elämä joskus onkaan. Miksi tämä viheliäinen sairaus osui juuri tuon upean pienen harmaan koiran kohdalle. Miksi juuri sille koiralle, jolla olisi ollut niin paljon annettavaa harrastusrintamalla, jolla on palava halua tehdä hommia ja suuren suuri sydän.
Ystäväni lohdutti minua, että ehkä kohtalo koettelee meitä juuri siksi, että sekin tietää ettei kumpikaan meistä ikinä luovuta. Tietää, että rakas hopeanuoli saa takuulla kaiken huolenpidon, jota se tarvitsee. Tietää, että minulle sen arvoa ei yhtään laske se fakta ettei se saa tittelirivistöä nimensä eteen tai kuvaansa menestyjien gallerioihin. Minulle se on aina se maailman hienoin koira.
Nyt pelataan niillä korteilla, joita on jaettu ja toivotaan että elämän turnaus jatkuu vielä pitkään :)
Mutta mitäs sitten kun niin ei käykään. Kohtauksia ei saada kuriin. Tulee uusi ja taas uusi ja vielä yksi lisää. On pakko alkaa karsia treenejä, menoja, normaaliin elämään aiemmin kuuluneita asioita. Koira ei saisi stressata, eikä kiihtyä. Helpommin sanottu kuin tehty tämän koiran kohdalla. Se kun kiihtyy nollasta sataan nähdessään ikkunasta harakan meidän pihalla.
Vähitellen on oppinut itse näkemään asioita, jotka laukaisee kohtauksia. Näitä on yritetty välttää, mutta kaikkeen ei vaan pysty eikä kaikki ole niin selvää. Mikään ei ole kamalampaa kuin katsoa omaa rakasta pientä koiraansa saamassa kohtausta. Kun olet täysin voimaton, et voi tehdä mitään muuta kuin silitellä päätä ja toistella, että äiti on tässä, ei mitään hätää. Ja sen jälkeistä huonoa oloa, sekavuutta, vaeltamista, levottomuutta.
Pentu alkaa olla tottunut kohtauksiin. Se ei enää pelästy niitä. Nousee ylös mutta ei tule lähelle, jos käskee pysyä kauempana. Antaa Nooalle tilaa kohtausten jälkeen ja ei hätkähdä jos Nooa ärähtelee, kuten se usein tekee. Itsekin ehkä ärisin muille, jos itse olisin saanut epikohtauksen.
Tauti on viheliäs. Sitä ei voida diagnisoida 100% varmuudella, siihen ei ole täysin toimivaa lääkehoitoa ja kukaan ei pysty sanomaan, mihin suuntaan se etenee. Se on paskin sairaus, mitä voit kohdallesi saada.
Viimeisten parin päivän aikana olen miettinyt miten epäreilua elämä joskus onkaan. Miksi tämä viheliäinen sairaus osui juuri tuon upean pienen harmaan koiran kohdalle. Miksi juuri sille koiralle, jolla olisi ollut niin paljon annettavaa harrastusrintamalla, jolla on palava halua tehdä hommia ja suuren suuri sydän.
Ystäväni lohdutti minua, että ehkä kohtalo koettelee meitä juuri siksi, että sekin tietää ettei kumpikaan meistä ikinä luovuta. Tietää, että rakas hopeanuoli saa takuulla kaiken huolenpidon, jota se tarvitsee. Tietää, että minulle sen arvoa ei yhtään laske se fakta ettei se saa tittelirivistöä nimensä eteen tai kuvaansa menestyjien gallerioihin. Minulle se on aina se maailman hienoin koira.
Nyt pelataan niillä korteilla, joita on jaettu ja toivotaan että elämän turnaus jatkuu vielä pitkään :)
Kommentit
Lähetä kommentti